Savotta

Päiväkirja

päiväkirjamerkintä 12.09.2022 © Anniina (omistaja)

Olin ajanut nyt kuusi tuntia hakemassa Lottaa, joka oli onneksi ottanut pitkän matkan hyvin rauhallisesti. Parin pysähdyksen kautta se oli pysynyt oikein tyytyväisenä, joten uskalsin jatkaa vielä viimeisenkin tunnin sunnuntai-illan pimetessä suoraan kotiin. Laittaisin sen suoraan pienen kävelytyksen kautta karsinaan, ja Lilli voisi tutustua uuteen kaveriinsa turvallisen etäisyyden päästä yön aikana. Uskoin kyllä, että Lottakin ottaisi uuden laumatoverinsa vatsanpuruitta vastaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Väänsin radiota kovemmalle, jotta väsyneet silmät eivät uskaltautuisi kiinni vielä tuntiin.

Kylmä ovenkahva poltti kämmentäni, kun hiippailin viimein aamulla talliin. Valittaen ovi aukeni, ja napsautin heti vasemmalta molemmat valokytkimet päälle. Hevosille olisi vähän valoa ulos. Lilli hörisi tuttuun tapaansa ennen kuin ehdin astella sisään, ja Lotan karsinasta kuului kahinaa. Tervehdin hämärästi valaistuun talliin huomeneni ja avasin Lillille karsinan oven. Jouduin hätistelemään sitä hieman kauemmaksi kohti pihaton uloskäyntiä, jotta pääsin kurkistamaan itsekin yönsä toivottavasti levänneen Lotan karsinaan, ja siellähän se suomenhevonen köllikin, reporankana uuden karsinansa heinillä. Säikähdin jo hetken aikaa, että nyt se kanttura oli jo kuollut, mutta ei niin hentoääninen kuorsaus ja pimeään tottuneet silmät vahvistivat, että kyllä se hengitti.
"Lotta, lähdetään ulos", koputin sen ovea. Lotta nosti viimein laiskasti päätään ja heinänkorret tipahtelivat sen harvasta harjasta. Hitaasti Lotta nousi karsinassaan jaloilleen, ja kääntyi ovelle. Se katseli rennon oloisena kauempana odottavaa Lilliä, ja päätin, että se on nyt tai ei koskaan. Avasin sille karsinan ja päästin rauhassa ulos. Lilli tuli muutamaan askeleen uutta tuttavaansa vastaan, ja vaikka minä jännitin ihan hirveästi ensireaktiota, kaksikko nuuhkutteli toisiaan hetken ennen kuin Lotta puhahti ja jatkoi matkaansa raittiiseen ulkoilmaan Lillin seuratessa uutta ystäväänsä haltioituneena. Päästin itse sen henkäyksen, jota olin huomaamattani pidättänyt.

☆☆☆

Tätiratsastajien jalkoihin jääneet (kisakertomus, villit koulukilpailut 06.11.2022) © Anniina (omistaja)

Marraskuinen sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Vesipisaroiden valtaamasta ikkunasta tulvi valoa makuuhuoneeseen, kun kiskoin rispaantuneita jämälankasukkia jalkoihin. Kosteutta karkottaakseni olin jo lämmittänyt pirtinuunia kuun alusta, sillä näillä sähkönhinnoilla se tuli huomattavasti edullisemmaksi lämmityskeinoksi kuin vanhat sähköpatterit. Heitin sinne keittiöön hiipiessäni pari kalikkaa lisää narisevan luukun säestäessä avaamista ja sulkemista.
Vilman hiljainen kurnahdus takan päältä seurasi minua pian kahvinkeittimen ääreen, ja harmaaraitainen häntä kutitti pian pohkeita pitkien kalsareidenkin läpi. Se vietteli minua ruokakipon suuntaan, ja kahvin alkaessa porista pannun pohjalle kaivelin märkäruokapusseja kaksin kappalein tiskiallaskaapista. Kaadoin toisesta posliiniseen kukkalautaseen, jonka kimppuun Vilma kävikin tyytyväisesti puristen. Viiru oli varmaan viettänyt yönsä tallissa hiirijahdissa, sillä se ei ollut käpertynyt viereeni yöksi untuvapeiton alle.
Pannun ehtiessä lähes täydeksi nappasin kuppiini lämmintä juotavaa ja kipitin huvilan porstuaan. Kolea kylmäeteinen tuntui puskevan kosteutta heti luihin ja ytimiin asti, mutta siitä välittämättä sujautin jalkaani vanhat nokialaiset. Napsautin turvonneen ulko-oven lukosta auki, ja vieno tuuli veti vaivalloisesti oven hitaasti, mutta varmasti sepposen selälleen.
"Viiru, pspsps…" huutelin läpi pihamaan. Pihatossa jo värjöttelevät tammat havahtuivat kuuntelemaan, ja kaksi silmäparia lähti etsimään minua. Lilli ja Gitte kumpikin päättivät lähestyä pihaton aitaa tervehtimisiä ajatellen, mutta Lotta jäi itselleen uskollisena ja itsenäisenä hevosena nuokkumaan niille sijoilleen.
Samassa oranssijuovainen killi vilahti jalkoihini portaille. Sekin kiehnäsi heti innoissaan vasten jalkojani, ja kumarruin toisen lautasen ja ruokapussukan kanssa sen ääreen. Viiru nappasi suupalansa jo heti pussin suulta, mutta antoi minun puristaa loput tarjolle.
"Löytyikö niitä, hiiriä?" lepersin kissalle sitä selästä rapsutellen.

Täysi kahvipannu oli tyhjennetty termariin ja otettu mukaan ajomatkan ajaksi. Lotta, joka oli tuntunut melko jäykältä, oli pakattu onnistuneesti traileriin, ja parin tunnin autoilu meni melko sujuvissa merkeissä Turusta Tammisaareen.
Olin päätynyt ilmoittamaan Lotan ja itseni harjoitusmielessä seurakoulukilpailuihin, olihan radat korkattu lokakuussa ensimmäisillä sijoituksilla. Toivoin kuitenkin erityisesti Lotalle lisätotuttelua maneesiympäristöön ajatellen tulevaa talvea ja hallikautta, ja ennen seuraavaa aktiivikilpailupätkää oli tämä Tammisaaren Tätiratsastajien sunnuntaikisa. Yhtä vakavana toki me paikalle menimme, kuten mihin tahansa kisaan tähän asti. Erityisesti minut vakuutteli setäjaoston luvattu buffetti maneesikokemusten lisäksi, ja lyhyt alle parin tunnin välimatka, sekä mukavasti myöhäinen starttiaika. Tätiseura oli ystävällisesti julkaissut aikataulut Facebookin tapahtumasivulla jo heti perjantai-iltana, jotta tämmöiset lähiseudun kaukaisuudesta ehtivät suunnitella kulkemisensa minuutilleen.

Lotan kanssa oltiin päästy nyt lämmittelyihin ulkokentälle, ja kieltämättä minua hieman huoletti tuleva suoritus. Varusteiden kanssa oli ollut melkoista säätöä, jotenkin ne eivät tuntuneet ihan niin sopivilta, kuin viime ratsastuksella. Lisäksi Lotta oli hyvin jäykkä, ja olin saanut humputtaa sillä vuorotellen käyntiä ja ravia tovin, ennen kuin uskalsin laukkaan. Ei se jotenkaan tuntunut kuitenkaan olevan itselleen ominaisessa iskussa, toki Lotta ei muutenkaan ollut se motivoitunein liikkuja. Suoraa se ei kuitenkaan osoittanut erityistä kipua tai epämukavuutta, joten päätin nyt sinnillä ratsastaa sellaisen radan, kuin tänään vaan suinkin saataisiin esitettyä. Ohjelma sisälsi kuitenkin meille melkoista peruskauraa, ja sitä hallikokemustahan tässä oltiin hakemassa.
"Voitte siirtyä maneesin puolelle valmistautumaan", joku setäjaoston parrakas herra tuli sanomaan minulle. Kiitin miestä, ja ohjasin tervassa tarpovan, luimueleisen rautiaani kohti maneesia, jättäen kosteat hiekkaurat taakseni.

Heti suorituksen alussa tiesin, ettei tästä tule mitalisijaa, hyvä jos sijoitustakaan. Halli itsessään ei Lottaa hetkauttanut, mutta sitä olin vähän uumoillutkin, mutta en saanut tammaa nostamaan yhtään reippaampaa askelta, joka ei tuntunut raahaavan kuitupohjaa pitkin. Rautiasta pottaharjaa sai tuuppia ihan tosissaan edes perus askellajien vaihtoihin, ja sekin lähti käyntiin tahmeasti, puhumattakaan kokoamisista, jotka levisivät heti ensimmäisessä mutkassa käsiin. Yleisön ohitse ravatessani olin kuulevani pari osuvaa ja uppoavaa kommenttia, joten oletin esityksemme olevan yhtä paljaan näköinen, kuin se itselleni tuntuikin. Tuomareiden tiukkahuulisista ilmeistä päättelin, ettemme valitettavasti tehneet vaikutusta, ja jos jostakin jotain pisteitä ropisi, niin se oli säälistä. Lisäksi ratsuni hapan ilme, jota sain aina ihailla välillä peilistä, ei taatusti antaisi aihetta sanalliseen "söpönassu" -kommenttiin pisteytyksen päätteeksi.
Päätimme kuitenkin tarvotun ja suorastaan silvotun kouluohjelman kumarruksin, ja omat korvat häpeästä ja harmituksesta punaisina tallustimme takaisin raikkaaseen, harmaaseen marraskuuhun.

Jäähdyttelyt hoidettuani ja Lotan palattua traileriin rakkaan heinäverkkonsa ääreen olin itse marssinut buffettiin ja ladannut lautaselle setäjaoston tarjoiluista oikean vuoren. Jätin kuitenkin mokkapaloille ja porkkanakakulle hieman normaalia enemmän tilaa, sillä mikä parempi itsensä lohdutuskeino kuin liiallinen herkuttelu, ja jälkiruokien alla taittuvan pahvilautasen ja kahvikupin kanssa siirryin katsomaan palkintojenjakoa. Kuten olin odottanutkin, me jäimme Lotan kanssa heikoin prosentein 52% luokan häntäpään kolmanneksi. Eikä siinä, en minäkään olisi niin heikkoa suoritusta olisi kuuna päivänä kehdannut palkita paremmin. Taputin muiden tahdissa kunniakierrokselle päässyttä kolmikkoa, ja jäin vielä niille sijoilleni murustelemaan loputkin porkkanakakusta syliini. Ehdin hieman seurata seuraavan luokan alkua, ennen kuin ulos vilkaistuani totesin, että vesisateeseen tummuva taivas enteili hidasta ja huonokelistä kotimatkaa. Pyyhkäisin sormenpäähän jääneen sokeritahman ratsastushousujen kupeeseen ja taittelin lautasen kupin sisään, ja lähdin kävelemään ulos katsomosta. Toivottavasti yön vesisade pesisi mukanaan tämän sunnuntain harmin viimeistään huomisaamuun mennessä.

☆☆☆ 

päiväkirjamerkintä 29.05.2024 © Anniina (omistaja)

Lotta luimiskeli palkintoja jakavan rouvan suuntaan, joka vapisevin sormin sääti ruusuketta suitsiin. Tammani oikein kiusatakseen kuopaisi naisen kenkien edestä, ja sätin Lottaa moisesta. Hyvin kesäinen tuulahdus läpsytteli sinisiä nauhoja ilmassa, kun ruusuke viimein komeili suomenhevosen poskea vasten.
Lotan kisaura oli viimein tullut päätökseensä. Siihen oli mahtunut heti alkuun toisen etujalan nivelten turvottelu, jonka syytä saatoimme vain arvailla todennäköisesti rasitusperäiseksi. Edellissyksyn aikana olimme päässeet lopulta takaisin kotikentän urille harjoittelemaan, ja se kantoi alkuvuoden hallikauden startatessa hedelmää. Sileän radoilta napsahteli sija jos toinenkin, ja nyt toukokuun ja kevään tullessa päätökseensä Lotan kaappia koristi 42 komeaa ruusuketta kaikissa sateenkaaren väreissä.
Lopetin karhean, lyhyen harjan haromisen ja maiskautin Lotalle, liittyen luokan ensimmäisen ratsukon perään uran suuntaisesti. Johtava suomenhevosratsukko nosti kauniin pyörivän laukan, ja hoputin Lottaa melkoisesti. Sen laiska ja paljas laukka lähti hitaammin ja kolmannes ratsukko tuntui hönkivän aluksi niskaan, mutta ystävällisesti sen ratsastaja hidasti vielä raviin jotta me pääsimme vauhtiin.