Wanilly

Päiväkirja

päiväkirjamerkintä 23.04.2022 © kasvattaja (omistaja)

Wanilly oli nyt kymmenen päivän ikäinen. Mustaan varsakarvaan oli jo alkanut puskea silmien ympärille valkoisia haivenia, joten voitiin turvallisesti veikata, että kimo tuli, taas. Emänsä rinnalla kiireettömästi tallustava tammavarsa seurasi uteliaana äitiään heinähäkille, ja varsoille tyypillisesti hamusi mallia ottaen heinänkorsia, jotka se vielä tässä vaiheessa sylki kuitenkin suustaan. Kevätaurinko lämmitti nukkaisen ja romuluisen varsan selkää. Tarhaan oli muodostunut pari pientä ja äänettömästi soljuvaa puroa sulavista lumista, ja siinä jos jossakin riitti Wanillyn mielestä ihmeteltävää. Varsa työnsi toistuvasti turpansa aina keskelle väreilevää virtausta, vain puhallellakseen kuplia ja kummastellakseen märkää tuntemusta. Ensimmäisellä kerralla se oli kimeästi kiljaissut yllättävää kylmyyttä ja sännännyt villisti pukitellen kauemmas lirusta virrasta, mutta jo hetken päästä se meni nuolaisemaan samaa puroa uudelleen. Sen jälkeen varsa ei ollut säikkynyt enää mitään.

☆☆☆ 

päiväkirjamerkintä 02.08.2022 © Anniina (omistaja)

Olin pöyhimässä navetassa lepuuheiniä jo varmaan kymmenettä kertaa, kun viimein puhelimeni näytössä välähti ja viestin merkkiääni ilmoitti, että postia tuli. Hermostuneena luin nopeasti, että Merituulin mies Jarkko ja Wanilly olisivat kymmenen minuutin sisällä perillä meillä. Kai ne nyt luottivat, heinät siis, ajattelin, kun tömistelin kumisaappaitani ja hain tamman uuden karsinan ovesta vielä pirteän värisen, keväänvihreän riimun naruineen.
Pihalla juuri vaihtuneen elokuun aurinko porotti vielä turhankin kuumasti. Hiki alkoi valua heti niskaa pitkin alas. Onneksi talli oli vanhaa kiveä, ja pysyi näin ollen viileänä pahimmillakin helteillä. Piirtelin kengänkärjellä hiekkaan ympyröitä ja tihrustin koivujen ja seljojen läpi hiekkatietä; kuvittelin mielessäni, miten aurinko kimaltelisi lähestyvän auton pelliltä.
Sitten se oikeasti tapahtui, ja hybridin hiljainen kehräys säikäytti puustossa istuneet pikkulinnut pyrähdykseen. Renkaiden alla rätisevä sora sai sydämeni hakkaamaan vähintäänkin yhtä nopeasti. Voisiko jännitykseen kuolla?

Jarkko oli nyt jättänyt minulle Wanillyni, ja heilutin vielä typerästi virnistellen auton ja trailerin perään.
Olimme kahvitelleet pihapöydän ääressä ennen kuin purimme Lillin trailerista, jonka sivuovet ja ikkunat olimme avanneet ilmanvaihdon lisäämiseksi. Tamma kurkistelikin koko pienen hetken kahvitteluamme ja seurasi uutta, hiljaista kotipihaansa. Oranssi maatiaiskollini Viiru oli uteliaana kissana istahtanut sivuoven eteen pihalle, ja tärkeänä vahtinut uutta ja suurta tulokasta, Lillin nuuhkiessa suurella mielenkiinnolla mirrin suuntaan. Kissa oli kuitenkin kadonnut johonkin Lillin kopautettua ensimmäinen askel sillalle.
Lilli puhisi korvaani herätellen minua onneni kukkuloilta. Nuori tamma odotti kärsivällisesti vierelläni, vähän ehkä vielä ihmetellen, miksi me seisoimme ja vilkuttelimme tyhjälle tielle. Rapsutin samettista turpaa sievästi pilkun kohdalta.
"No niin, Lilli, tervetuloa kotiin. Lähdetäänkö katsomaan sun karsina ja pihatto?"
Lilli lähti pienestä nykäyksestä kiltisti mukaani, ja annoin sille luvan napata matkalla pihapöydältä sokeripullan.

☆☆☆ 

päiväkirjamerkintä 10.09.2022 © Anniina (omistaja)

Syksy oli saapunut meille tänne Turun saaristoseudulle yhtenä yönä, ja harvenevat puut pudottelivat lehtiään joka puolelle. Olin haravoinut enemmän kuin kenenkään pitäisi, ja lopulta olin päättänyt ostaa lehtipuhaltimen. Lilli oli aluksi tietysti pitänyt turvallista etäisyyttä kovaääniseen masiinaan, mutta nykyään se käveli perässäni pihaton läpi, kun siivosin enimpiä lehtiä aitojen sisältä. Kissat sen sijaan edelleen ottivat jalat alleen jo pelkästään siinä vaiheessa, kun kaivoin puhallinta vajasta. 
Lilli oli nyt kuuden ikävuoden kynnyksellä, ja olin viimein ilmoittanut sen ensimmäisiin virallisiin kilpailuihin. Olin minä sen kanssa käynyt parit harjoituskilpailut viisivuotiaana ja valmennuksia oli takana muutama, mutta oikeat kisat olin jättänyt vielä tähän asti rauhaan. En ollut halunnut kiirehtiä tamman kanssa yhtään, sillä halusin sen tuntuvan kädessä valmiilta, ennen kuin lähdin luotsaamaan sitä näinkin korkeille radoille.
Valmennuksissa ja harjoituskisoissa olin törmännyt tässä hieman odottamaani ongelmaan, tai puutteeseen. Lilli oli pääasiallisesti hyvin tyytyväinen hevonen. Se viihtyi kissojen seurassa erinomaisesti, ja olisi halunnut tehdä lähempääkin tuttavuutta, mutta pienet kissanpoikani eivät aina oikein välittäneet ison ystävänsä turhan innokkaista hellyydenosoituksista. Valmennus- ja kisapaikoilla muiden ratsastajien kanssa jutellessani Lilli olisi halunnut kovasti rapsutella toisia hevosia ja poneja, olivatpa ne sitten kuinka ystävällisiä tahansa. Päättelin siis, että kaipuu omaan laumatoveriin oli suuri. Olinkin yrittänyt kysellä paikallisessa ja lähiseutujen puskaradioissa ylläpitoon sopivaa tarhakaveria, mutta kuivien keskustelujen jälkeen aloitin ostomielisen etsinnän, joka osoittautui vaikeammaksi kuin aikanaan Lillin ostaminen. Olin kuitenkin viimein saanut lyötyä lukkoon kaupat suomenhevostammasta, jonka pääsisin hakemaan viimein seuraavana sunnuntaina. Olin varma, että Lilli ottaisi uuden ystävänsä avosylin vastaan.

☆☆☆

päiväkirjamerkintä 01.11.2022 © Anniina (omistaja)

Kaivelin varastokäyttöisestä karsinasta Lillin paksumpaa loimea. Pöly ja kolea marraskuun ilma sai nenän valumaan, ja värisin villapaidasta ja -sukista huolimatta. Syksy oli tullut ja vienyt ruskan mennessään, ja talvinen merituuli kolotti varmasti vähän kaikkien niveliä.
Käteni löysivät viimein etsimäni, ja taputtelin pahimmat hiekat kevyttoppiksen päältä. Hiivin takaisin tallikäytävälle ja kohti pihaton uloskäyntiä, räsymattoja tieltäni käsin siirrellen. Kaikki kolme hevosistani värjötteli yhdessä ruokapaikan ääressä. Lotta ja Peppi kilpailivat paksuimman talvikarvan kasvattajan tittelistä, mutta klipattu Lilli kaipasi auttamatta tekovillaa ympärilleen. Tamma hörähti lämpimästi sen nimeä kutsuessani, ja Peppi kirmasi luokseni puoliverisen edessä. Lotta jäi paikalleen, kuinkas muutenkaan. Lillin päästyä luokseni aloin kietoa sitä lämpimän loimen sisään hajamielisesti ajatuksiini taas eksyen.

Olimme Lillin kanssa startanneet lokakuun alussa estekisoissa. Luokat olivat vielä suht pieniäkin; yhteensä niissä starttasi 18 ratsukkoa. Muistan vieläkin, miten hermostunut olinkaan, ja miten vatsanpohjaa kutitti läpi valtavalta tuntuneen radan, josta en muuta muistakkaan. Onnekseni lehmänhermoinen ratsuni luotti hermoheikkoonkin ratsastajaansa, ja kun meitä kuulutettiin molempiin 160cm luokkiin hakemaan ruusuke, olin huuli pyöreänä tammani kanssa rivissä. Enkä liioittele; tapahtumasivuille julkaistuissa puhelimilla räpsityissä kuvissa näkyi pöllämystynyt nainen suloisesti höristelevän valkoisen hevosensa selässä. Siitä jatkoimme melko täyteen lokakuuhun; olin tyhmänä mennyt ilmoittamaan meidät samantien kaikkiin sopiviin luokkiin ensimmäisestä intoutuneena, ja minkälaisella ryminällä me jatkoimmekaan! Oma ramppikuumeeni oli helpottanut jokaisessa kisassa enemmän ja enemmän Lillin valaessa uskoa meihin ratsukkona nappaamalla ruusukkeen toisensa perään, ja nyt sen karsinan ovessa komeili niitä 20 kipaletta sateenkaaren joka väreissä.

Ihana hevoseni herätti minut päiväunistani lämpimästi puhisemalla kylmettyneille sormilleni. Sidoin viimeisenkin loimen kiinnikkeistä ja siistin sitten Lillin harvaa otsatukkaa. Oli se vaan unelmieni täyttymys. Valkoinen satuhevoseni. Suukotin sen samettisen pehmoista turpaa ja päästin sen sitten menemään takaisin laumaansa, jossa sen jaloissa aiemmin pyörinyt Peppi ja edelleen päivänokosiaan vetelevä Lotta sitä odottivatkin.