Deadheart

Päiväkirja

päiväkirjamerkintä 24.03.2024 © Anniina (omistaja)

Hämärän tallin putkivalot räpsähtelivät päälle yksitellen. Nekin olivat ilmeisesti yön jäljiltä vielä varsin uniset - tai sitten yksinkertaisesti joutaisivat jo kierrätysastiaan uusien tieltä. Ilmassa leijui lannan ja heinän imelän tuoksun lisäksi kohma.
Joku hevosista hörisi karsinastaan; kenties Lilli uskollisesti aamuterveisiään. Avasin ensimmäisen karsinan oven Lotalle, ja jäykästi se lontosteli kaviot raahaten navetan pihaton päädyn oville odottamaan. Sen silmät seurasivat viiruillen tuttuja aamutoimiani. Seuraavaksi Gitte, sitten Lilli ja viimeisenä Hilma, joka kipitti kiireesti laumansa peräksi.
"Odottakaahan, tulen minä", lepertelin tammoille ja menin availemaan ruosteista työntösalpaa. Räsymattoverhojen takaa uskalias aurinko kurkisteli heti tallikäytävälle oven lopulta auetessa valittaen saranoitaan, ja kylmä kevätilma värisytti vuorotellen hevosten lihaksistoa. Lotta puski kuitenkin tien auki, ja kolme puoliveristä seurasi sitä kiltisti aamuheinien pariin.

Päivänvalo oli valaissut vähäksi käyneet keväthanget sillä välin, kun olin rutiininomaisesti siivonnut karsinoista kosteimmat kuivikkeet ja kikkareet. Aamukauratkin olin jakanut jokaiselle tammalle suoraan pihattoon. Ruokailun aikana olin etsinyt myös Hilman varusteet kasaan ja kaivellut pastellinkeltaiset suojat pakkauksesta. Uudenkarheaa satulahuopaa olin hieman hieroskellut vanhaa vasten saadakseni siihen hieman kotoisampaa tuoksua tammaa ajatellen.
Oli aika siis hakea Hilma. Se onneksi tuli tuttuun tapaansa kutsumalla oville, jossa nappasin kiinni pelkästä riimusta. Musta puoliverinen seurasi minua kiltisti käytävälle seisoskelemaan, ja odotti ketjujen kiinnitykset. Tämä oli Hilmalle jo tuttua rutiinia. Seuraavaksi kaivelin pölyisen harjapakin syövereistä tamman lempiharjan ja aloin sukimaan joutuisasti, laajalla alueella, mikä miellytti Hilmaa. Alahuuli alkoi rentoutua, ja kainaloiden kohdalla kutitti, kuten aina. Kaviot eivät vaatineet tänäänkään pientä puhdistelua ja tarkastelevaa koputtelua enempää, joten sain alkaa suitsimaan tamman suurta päätä. Ensin sujautin kuitenkin pupunkorvaisen hupun paikoilleen Hilman jo suuriin korviin. Satulointi meni samassa syssyssä, vaikka ilmeisesti uutuudesta jäykkä huopa hieman tuntuikin erilaiselta selän ja satulan välissä. Suojiakin Hilma vilkaisi kaksi kertaa, nekään eivät ihan niin vetreät kuin vanhat lampaanvillaiset ja monessa rapakossa uitetut, mutta aika varmasti auttaisi istuuvudessa.
Ihastelin käteni jälkeä ratsuni ollessa täydessä valmiudessa, ja tietysti minun täytyi ottaa muutama kuva muistoksi. Korvahuppu oli melko tiukka ja otti selkeästi hieman Hilman korvanreunoihin, sillä ne pyörivät vimmatusti joka suuntaan, mutta muuten tamma tuntui pärjäävän erinomaisesti uusissa varusteissaan, mikä nuoren hevosen kohdalla oli oikea voitto.
Kymmenkunta kuvaa ja yhtä saapunutta tekstiviestiä myöhemmin laitoin viimein puhelimen takaisin softshellin rintataskuun ja nappasin ratsastushanskat sekä likaisen muovijakkaran oven pielestä käsiini. Samoin käsin kannoin myös Hilman kupeelle värikkäin höyhenin koristellun pajunkissakimpun, jonka vielä vilautin puoliveriselle; onneksi olimme jo eilen tutustuneet näihin omituisiin oksiin, joten tänään ne eivät enää Hilmaa epäilyttäneet samoissa määrin; pientä pälyilyä luonnollisesti oli. Kannettavat yhdessä kädessä ja ohjat toisessa kehotin tamman liikkeelle, ja kävelimme rauhallisesti navetasta etupihalle.

Harvoin suostuin Hilmalla maastoon yksin, mutta tällä kertaa olin lähtenyt varsin luottavaisin mielin kohti tuttua reittiä. Jenna ja tämän ratsu, Polle, olivat nimittäin lupautuneet kanssani vanhainkodille ja sovimme tapaavamme matkalla pari hiekkatien risteystä meiltä. Pienet, ojauomissaan solisevat sulavesipurot säestivät jossakin hankien alla matkaamme, ja pian näin kaveriratsukkomme jo odottelemassa mutkan takana. Aurinko lämmitti jopa tukalaksi oloani läpi paljaiden puiden, mutten kiirehtinyt Hilmaa; kävelimme verkkaisesti sen kanssa loppumatkan risteykseen.
"Moi! Onpa Hilma suloinen, ihana huppu!" Jenna kujersi heti puhematkan äärelle päästyämme. Hilma ja Polle nuuhkuttelivat pysähdyksissä toisiaan, mutta ne totesivat pian olevansa jo vanhoja tuttuja, eivätkä vaatineet sen enempää tervehdyksiä.
"Pollellakin on kyllä komeat sulat tukassa", kehuin takaisin. Todentotta; hevosen harjaan oli kiinnitetty ihania sateenkaaren väreissä loistavia koristesulkia. Pitäisi ensivuoteen pitää mielessä, jospa tammanikin antaisi silloin räpeltää moisia letteihin mukaan.
"Muistit oksat?" Jenna vilkuili sivuilleni, ja osoitin vasenta kylkeä. Siellä ne keikkuivat mukana, eivätkä olleet ilmeisesti kyniytyneet vielä matkalla krumeluureistaan.
Matka oli jatkunut ihan huomaamatta keskustelun jatkuessa rönsyillen. Hevosten kaviot puskivat pehmeäksi sulavaan, rakeiseen tien pintaan, eikä niistä juuri kuulunut tyypillistä kopinaa, joka ilmoitti edellään ratsukoista. Vanhainkodin, tai nykyään kai palvelutalon nimeä kantavan rakennuksen punaiset katot alkoivat pilkistää varhain sekametsän raoista, vaikka matkaa oli hyvinkin usea kymmenkunta metriä.
Lisäksi olin kuulevani jo innostuneen keskustelun ääniä kevättuulen mukana.

"Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle", loruttelimme kuorossa ratsailta. Kaksitoista ikäihmistä seurasi hymy huulilla oksien heijaavaa liikettä, ja vuorotellen jakelimme pajuja jokaiselle käsiparille hyvää pääsiäistä toivottaen. Hilmaa eivät niinkään vanhukset jännittäneet, mutta pari pyörätuolia sekä eriväriset rollaattorit herättivät siinä sekalaisia tuntemuksia. Ohjeistin kuitenkin mummoja sekä vaareja puhumaan lempeällä äänellä sekä välttämään apuvälineiden äkillisiä tuuppauksia eteenpäin, ja miltein kaikki antoivat hevosen haistella harmittomia vempeleitä. Loppua kohti Hilma tuumasi ne itsekin pelkiksi esineiksi, tai kenties mummoihin kuuluviksi jatkeiksi, ja alkoi hamuilla Pollen kylkeä. Polle ei kuitenkaan moista kutittelua arvostanut, ja kopautti takakaviollaan soraista tietä. Se riitti tammalle varoituksena, ja Hilma vaihtoi painoa jalalta toiselle pysähdyksissä.
"Me nyt kerättiin tämmöinen palkkiokori teille, vaikka te ette mitään halunneetkaan. Kyllä sitä virpojille pitää kuitenkin jotain olla, asukkaat niin inttivät, että täytyyhän se suu makiaksi saada!" palvelutalon johtaja, Sanna, asteli lopulta oksien jakamisten jälkeen korinsa kanssa esiin. Pienen koristekorin sisällä komeili neljä foliokääreistä yllätysmunaa sekä erilaisia pääsiäispakattuja suklaapatukoita.
"Voi että, olette te ihania! Kyllä me Anniinan kanssa kiitetään teitä kovasti, saadaan kahvin kanssa sitten herkutella", Jenna ihasteli sisältöä ja otti paketin hoiviinsa, Pollen kanssa pärjäisi puolella kädelläkin eikä sitä haitannut lapaan hankaava korin kylki.
"Kiitoksia, kiitoksia. Ja hyvää pääsiäistä!" hymyilin minäkin. Vielä satunaisten saatesanojen siivittämänä aloimme kääntää ratsuja kohti paluusuuntaa, kenties enemmän palvelutalon lounasajan tieltä, ja risteyksessä kääntyessään Jenna lupasi odottaa kiltisti luonani tarjottavaa kahvikupillista ennen kuin koskisimme palkkiosuklaisiin. Polle pitäisi vaan laittaa ensin kotitarhaan, ja minun hoitaa Hilma pihattoon.

☆☆☆ 

Seppele Cupin kiemuroissa (tuotokset luokkiin Helppo A & Vaativa B) 24.08.2024 © Anniina (omistaja) 

Auton moottorin tasainen hyrinä säesti ajettuja kilometrejä, ja huoltoaseman palanut kahvi poltti sormia pahvimukin läpi. Hampaat irvessä ryystin sitä silti, sillä aamuradion juontamattomat sävelet olisivat muuten unettaneet.
Auringossa kulottuneet Hilman kyljet tuntuivat heijastavan satunaisia pilvien välistä karanneita auringonsäteitä ympärilleen. Tamma seisoskeli trailerin vierellä kiinnitettynä, hieman tuttuun tapaansa säpsähdellen kaijuttimien rätinää ja vieraita ratsukoita, joiden kisatiimeistä kuului kirkasta puheensorinaa. Sitten jykevä puoliveriseni upotti turpansa taas varovasti vesiämpäriin, maistellen pintavärinää.
Kiristin satulavyön miltein kohdilleen, suoristellen ryppyyn jäänyttä ihoa. Hilma kääntyi katsomaan minua huolestuneesti, mutta lempeät kehut ja lavan silitys saivat sen tyyntymään ainakin hetkeksi.
Olimme nyt ensimmäistä kertaa kahdestaan liikenteessä. Lotta vietti mammalomaa laitumella orivarsansa kanssa, Lilli oli viittä vaille valmis varsomaan sekin ja Gitte oli vuokraajan kanssa valmennuksessa Laukaalla.Olin tullut siihen tulokseen, että Hilman kanssa pitäisi siis mennä yksin, jos kisoihin mielisin, ja onneksi ikä ja kokemus olivat valaneet Hilmaan sen verran itsevarmuutta, että uskalsin suht läheisen Seppeleen Cup -luokkiin lähteä päiväreissulle.
"Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Kuuluuko?" kaiuttimet yskivät puhujansa sanat ulos hieman poksuen, ja Hilma peruutti askeleen verran. Rauhoittelin jälleen hevostani, kunnes se varmaan muisti särähtelevät kuulutukset edellisiltä kisareissuilta ja totesi ne harmittomiksi.
"Aurinkoista lauantaita! Päivän ensimmäinen luokka starttaa pian, ja sen kilpailijat voisivat pian alkaa siirtyä lämmittelyihin. Ensimmäiset pari ratsukkoa voivat suunnata suoraan maneesiin, halukkaat omatoimiset reippailijat puolestaan karttaan merkitylle treeniaukiolle…" juontajan äänen kadotessa ajatuksieni sekaan kaivelin taskustani puhelimen, jonne olin ottanut kuvan kisa-alueen kartasta. Treeniaukio sijaitsi päinvaistaisessa suunnassa maneesista, mutta starttasimme vasta (jo!) kuudentena, joten siirtymäaikaa oli riittävästi. Heitin puhelimen auton takapenkille, sieppasin samalla kisatakin pukupussista ja kiskoin sitä päälleni pilvien taas niellessä auringon. Älykellosta pystyin seuraamaan aikaa, joskin pitäisi muistaa piilottaa se takin hihan alle suoritusten ajaksi. Taputeltuani Hilman paksua kaulaa kiristin taas satulavyötä, ja irrotin narut kuolaimista.
"Mennääs Hilma", lähdin taluttamaan suurta puoliveristä kohti aukiota.
Verryttelyt aukiolla olivat menneet jäykänlaisesti, mutta onneksi olin osannut varautua siihen kokemuksen turvin. Seisottaminen ja pieni stressipöhinä tuppasivat tekemään Hilmasta pölkkyjalkaisen, ja lämmittelyjä sain monesti aloittaa hyvinkin etukäteen. Niinpä siirtyessämme maneesiin tamma olikin juo huomattavasti rennompi sekä tottuneempi ympäristöön ja lihaksisto herätelty, joten pääsin jatkamaan suoriltani ohjelmakohtaista verryttelyä. Maneesin kaikuvaa puheensorinaa ja omaa hengitystään Hilma hieman kavahti jälleen, en juuri ollut sitä halleissa ratsastanutkaan, ja peilejä se pälyili hyvin epävarmasti, mutta kilttinä hevosena se luotti tietooni niiden vaarattomuudesta. Samanaikaisesti verryttelevä, vähintään yhtä suuri kimo ori yritti innokkaasti ohjata ratsastajaltaan tuttavuutta tekemään, mutta ranskaksi ratsuaan leikkisästi toruva mies sai hevosensa pysymään hyppysissä. Hilma tuntui kuitenkin jännittävän tilannetta, ja pyrin antamaan sille mahdollisimman paljon mieluisaa ajateltavaa tuttujen tehtävien äärellä. Se rentoutui huomattavasti lisää toisen ratsukon poistuessa ennen meitä suoritukseensa, eikä kokenut tilalle saapunutta poniratsukkoa läheskään yhtä jännittäväksi. Annoin Hilman kävellä pitkän tovin kaula pitkällä, kunnes kajareista kuulutettiin Pajua ja Deadheartia numeroineen.
Vaikka kuinka kilpailisin, tulisin varmasti aina hieman jännittämään suorituksia. Hilman kanssa piti vain olla tarkkana ja jättää jännitykset sivuun, joten en onneksi sen kanssa juuri ehtinyt vellomaan vatsanpohjan nipistyksissä. Tervehdyksestä eteenpäin keskityin vain ja ainoastaan puoliveriseen, jonka kaviot harppoivat radan reittejä lävitse. Pysähdykset ja vaihdot tulivat siinä missä pitikin, eikä ravi toivottavasti näyttänyt hirveän haparoivalta etsiessäni siihen sopivaa tahtia. Ohjelma tuntui kiitävän tehtävästä toiseen. Hilma pysyi tasapainossa ja rytmissä, minä sain toivottavasti pidettyä istunnan jämäkkänä ainakin suurimman osan suorituksesta.
Sitten se olikin jo ohitse, kiitoksen ja kumarruksen myötä. Korvissa humisseen veren sijasta ympäristön mölinä poksautti kuplani, ja juontajan ohjeistamat aplodit, Hilman puhkuva hengitys ja alueella raikuva nauru kuulostivat liiallisen äänekkäiltä. Hiki valui nutturan alta niskaa pitkin, ja taas hetkeksi pilvipeittonsa karistanut aurinko häikäisi älykellon näytöstä.

Helppo A oli nyt takanapäin, ja se tuntui ravistaneen ulos kaiken kisajännityksen niin minusta että Hilmasta. Kisaisimme vielä Vaativan B:n radan, joten en välikäyntejä enempää tohtinut jäähdytellä puoliveristä ennen uusia lämmittelyitä. Satulaa käytin hetkellisesti pois, jotta sain vaihtaa kuivan satulahuovan eikä vyö hinkkaisi vatsanaluksen vanhoja paarmanpuremia tai nipistelisi liikaa ihoa. Tamma hörppi hiljalleen vettä aina silloin tällöin, ja harjailin sen takajalkojen sisäpuolilta kentältä pölynnyttä hiekkaa vähemmäs. Sain koputella varoen myös valkoiset pintelit sukimisen päätteeksi, sillä hiekkaa oli ropissut myös niihin, ja halusin päivän päätteeksi heittää ne pyykkikoneeseen.
Humahduksen kanssa tiputin harjan pehmeään matkapakkiin, ja Hilman keskittyessä lepäilyyn istahdin itsekin mukanani tuomaan kokoontaitettavaan tuoliin. Aurinko oli jälleen karannut harmaiden pilvien taakse, ja hieman väsyneenä minua paleli. Auton takaovi oli auki, joten sieppasin sieltä nousematta yhden monista fleecevilteistä ja käärin siitä lämmikettä hartioille. Selailin puhelinta ja join väljähtänyttä vissyä pikkupullosta, joita olin varannut auton takapenkin jalkatilaan useamman. Olin varautunut siihenkin, etten pääsisi ostoksille kisakahvioon yksin reissatessani, joskin hevosta seuratessani tulin melko vakuuttuneeksi siitä, että hakisin vielä ennen kotimatkalle lähtöä makkaran matkaevääksi. Hilma saisi sillä aikaa odotella trailerissa, ja pitäisin kamerayhteyden puhelimeen auki koko ajan. Toivottavasti nakkeja vaan riittäisi, sillä kisa-alueelta parkkipuolelle poistuessani olin kauhistellut pitkää jonoa.
Jälleen olimme päässeet maneesiin verryttelyihin, ja Hilma tuntui menevän entisen radan höyryillä eteenpäin. Tällä kertaa sitä eivät häirinneet muut ratsukot, ei edes vallattoman pirteä, edellä suorittava poniratsukko, eivätkä peilitkään kummitelleet. Tamman rytmiin oli nyt helpompi istua ja asettua satulaan, hevonen oli kuulolla avuille ja valmiiksi vetreä. Ilmoittaisin ehdottomasti jatkossakin sitä tuplaluokkiin, sillä pidemmät kisapäivät ja useammat suoritukset tuntuivat kasvattavat sen paineensietokykyä sekä suoritusta. Jälleen tuttu talkoolainen huhuili seuraavaa ratsukkoa, ja tällä kertaa paljon rennommin ottein suuntasin Hilman kanssa kohti kenttää ja tuomaristoa. Aurinko uskalsi taas paistaa sopivasti alkuun, lempeästi uraamme valaisten, ja kenties se tarttui meihinkin, sillä päätin kumarrukseni leveään, valovoimaiseen hymyyn. Aplodit olivat mielestäni ansaitut, ja pilvisen taivaan tummentaessa maisemaa rapsuttelin puoliverisen rentoa kaulaa. Hilma oli kyllä antanut tänään kaikkensa, ja toivoin sen riittävän sijaan, vaikka taso tänään olikin kova. Kaiuttimista köhisi jälleen kuulutus, jotain kadonneesta lapsesta, joka odotteli toimistolla, ja heti perään muistutettiin asioimaan vielä kisakojulla, jossa oli juuri keitetty tuoretta kahvia ja grillikin lämmennyt uuden kaasupullon voimin.

☆☆☆

Seppele Cupin kiemuroissa (tuotokset luokkiin Helppo A & Vaativa B) 18.12.2024 © Anniina (omistaja)

Tutut maisemat olivat saaneet ylleen hennon lumivaipan, jota satunnaisesti vinkuva tuuli humautteli uuden lumen matkaan. Viima viivähti myös omissa luissani ja mustan tammani kupeissa, värisyttäen sen jykeviä, talvikarvasta uhkuvia jalkoja. Tavalleen uskollisesti Hilma kuitenkin tyytyi oloihinsa ja maiskautti kuolaimiaan, olihan sen klipattua selkää kuitenkin peittämässä paksu villaloimi. Lisäksi tamman mielessä taisi jo etukäteen lämmittää lupaamani melassivelli, jota olin sille näin kylmillä kisareissuilla juottanut nesteytyksestä huolehtiakseni.
Tuiskiva pöläys löysi meidät taas trailerin suojaisammalta puolelta, ja tutisin hieman itsekin toppatakista huolimatta. Hilma laski päätään ja sulki silmänsä, huokaisi ilmaan höyryävän henkäyksen, joka tempautui heti tuulen vietäväksi.

Ulkolämmittelyalueelle oli ehtinyt muodostua selkeitä uria, joita mekin seurasimme. Joku etäisesti tuttu talkoolainen yritti välillä sutkia kolan kanssa edestakaisin puolijuoksua, mutta kenttä oli hyvin nopeasti peitelty uudelleen puhtaaseen lumeen. Päivä yritti valjeta hämärään aamuun, mutta sitkeän pilvinen taivas tuntui estelevän valoa.
Hilma oli varmaan jäätynyt heti villaloimen jäätyä trailerille, sillä sen ensiaskeleet tuntuivat suoranaisen tönköiltä. Se oli muutenkin viluisin hevosistani; tamma laahusti eniten pihatossa aitauksen ja tallin väliä. Laumaeläimenä se olisi viihtynyt tietysti Lotan ja Lillin kyljessä ulkosalla, mutta valitsi silti melko usein köllöttelyn pahnoilla räsymatto-ovien tuulensuojaisalla puolella. Joka tapauksessa olin taas saanut köpötellä sillä laittoman monta kierrosta, ennen kuin pölkkyjalkoihin löytyi pajunvitsan notkeutta. Onneksi olin osannut ennakoida moisen jäätymisen ja varannut aikaa verryttelyyn ennen maneesin puolella tapahtuvaa, suoritusta edeltävää lämmittelyä. Luokkastarttien välillä ei ollut erityisemmin odottelua, joten saisimme mennä aikalailla samaan jumppaan koko päivän suoritukset.
Ravi nousi hieman jäykästi, mutta Hilmalle ominaisesti varmasti ja ajallaan. Sen kehonkieli kertoi melko tyymätöntä tarinaa, mutta kilttinä hevosena se teki juuri mitä pyysin ilman mutinoita, ja muutama ravikierros venytti sen askelta lisää. Pari varovaista ympyrää vielä urien ohjaamana alueen päädyissä, ja vilkaisu hansikkaan alla hikoilevaan älykelloon kertoi, että meidän oli aika suunnata kohti maneesia. Tuuli tuuppasi vielä takaapäin meitä matkaan.

Helppo luokka oli suoritettu rutiininomaisella varmuudella, kuten vaativan tason hevoselle on soveliastakin, ja ehdin vielä siirtymään maneesin ulkopuolelle kävelyttämään Hilmaa, joka tuntui virkistyneen hyvästä startista ja varmaan ennen kaikkea lämpöisestä, tutusta hallista. Ulkosalla tuuli oli helpottanut ja päivä viimein saanut tyynnyteltyä pilvimassaa, eikä taivas syytänyt enää samalla voimalla lunta niskaan. Toki muutama itsepintainen ja iso hiutale edelleen tupsahteli alas ja pari jäi roikkumaan Hilman turpakarvoihin, johon ne sitten kuuman henkäyksen aikana sulivat.

Ilmassa leijui lumen ohella grillimakkaran rasvainen, kutsuva tuoksu ja jouluisasti tuikkiva expoalue suorastaan huusi luokseen. Saappaiden päissä varpaat palelivat ja pakkanen puri korvanlehtiä, ja haaveilin kahvista varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Olin kuitenkin päättänyt saattaa luokat loppuun ja hoitaa ensisijassa tammalle vellit, jonka jälkeen saisin vasta nauttia vuoden viimeisestä Seppeleen Cupista ja sen antimista aina grilliritilältä kuivakakkuun. Olin jopa säästänyt hieman ja päättänyt ostaa tänään yhdestä edelliskerralla näkemästäni varustekojusta ihanan tyyriin, aidon kristallipannan Hilmalle - tai ehkä ennemmin itselleni - kiitoksena hyvästä ensimmäisestä Cup-vuodesta! Sen jälkeen siirtyisin varmaan vielä katselemaan paikallisten yrittäjien käsityökojuja, ostaisin varmaan kuusenoksakranssin ja jouluteetä…

"Vaativan B:n ensimmäiset kaksi ratsukkoa voi siirtyä lämmittelyyn!"
Nenäliinaan nuhaisesti huudettu ääni keskeytti ehkä hieman laukalle lähteneet haaveiluni, ja kiireesti talutin Hilman takaisin kohti ovia. Matkalla hyödynsin hieman syrjään asetellun jakkaran ja ponnistin itseni reippaasti satulaan hakien heti mukavan ja ryhdikkään istunnan. Hilma asteli letkeän ilahtuneesti takaisin ulkoilmasta lämpöisempään maneesiin, joka hymyilytti. Se tuntui todella hyvältä nyt, rentoutuneelta, kuuntelevalta, valmiilta. Olin sillä hetkellä aivan varma, että nyt tehtäisiin meidän alkavan uran paras suoritus, niin onnistuneelta jo tämä rata tuntui alkuaskelistaan. Prosentithan sen lopulta osoittaisivat, että tulisiko muuta kotiinviemistä kuin hyvää mieltä ja vankkaa kokemusta, mutta minä tuudittauduin nyt ainakin siihen, että Hilma oli ensimmäistä kertaa elementissään ja ennen kaikkea itsevarma.

☆☆☆

päiväkirjamerkintä 21.12.2024 © Anniina (omistaja)

Hento lumivaippa oli saavuttanut viimein kotoisan saaristomaiseman. Ikkunalasien takana varttoi vielä yön pimeys, mutta roikkuva paperitähti hehkui lämpimänkeltaista valoaan pirtinpöydän tonttuja vilisevälle kaitaliinalle. Leivinuunin hiillos oli houkutellut Vilman kehräämään karvoja varisevalle viltilleen, ja kahvinkeittimen porina levitti väkevää tuoksua taloon.

Portaille kertynyt lumi narisi kenkien alla ja vanha puu paukkui jäädyttyään. Vaikka pakkanen oli leuto eikä vinkkakaan erityisesti purrut poskipäitä, niiskuttelin silti kylmästä. Hämärässä lähestyin pihattoa, ja laskin kaikki kolme hevosta paalin äärestä. Jatkoin kuitenkin tuttuun tapaani kohti navetan pääovia sisätiloihin. Koleus oli hiipinyt senkin nurkkiin, mutta se oli silti huomattavasti lämpimänpi myös talviaikaan. Valot räpsähtelivät pakkasyön jäljiltä päälle hieman viiveellä, joka oli ensimmäisenä sisään kiiruhtavan Lillin valomerkki saapua aamupuurolle. Varttuneen, kimoutuneen tamman utelias, virkeä ilme seurasi minua tarkasti koko tutun rutiinin ajan, kunnes kävin avaamassa tilan jakavan portin salvan. Tottuneesti se odotti minun siirtyvän edestä ja asteli suorinta tietä omaan karsinaansa odottavan kumiämpärin ääreen. Hilma seurasi melko pian perästä, ja sain käsin ohjata sen omalle aterialleen. Puoliveriset jäivät ruokailemaan sisätiloihin, kuten aina, ja sillä välin kiikutin Lotan ämpärin ulos. Säänkestävä suomenhevoseni sai tarjoilunsa suoraan paalipaikalle, sillä sitä ei hevillä sieltä liikutettu edes kauralaarille. Raudikko vaihtoikin heinistä päänsä suoraan vellin kimppuun, ja minä haroin sen uhkeaa talvikarvaa hansikkailla. Lunta tipahteli edelleen hiljaista tahtia taivaalta, ja tutkin tamman karvoihin kiinnittyneitä hiutaleita hajamielisesti odottaen.

Hilmalla oli tänään lepopäivä pitkän viikonlopun jälkeen. Seppele Cupin viimeinen osakilpailu oli tullut ja mennyt, ja nuori puoliverinen oli selkeästi hieman mehuton. Talutin sen lähinnä muodon vuoksi kentän aitojen sisälle jaloittelemaan, mutta irtipäästessäänkään tammaa ei juuri kiinnostanut vaeltelu Lillillä aiemmin ratsastetuilla urilla. Hevonen tyytyi seisoskelemaan vieressäni.
Loppujen lopuksi meidän kilpailuista ei luokkien kohdilta tullutkaan ihan niin paljon kotiinkirjoitettavaa; luokkien kärkiprosentti oli lähempänä seitsemääkymmentä siinä, missä olimme varmoja viiskytkakkosia. Mielessäni olimme kuitenkin voittaneet, sillä seison edelleen sanojeni takana siitä, että Hilma tuntui kerrankin ihan aidolta kouluratsulta - siis sellaisen alulta. Todennäköisesti tutuksi tullut Seppele ympäristöineen ja kertynyt hallikokemus rauhoitti epävarmaa hevosta, ja vaikka suoritus ei nyt tuomareita vakuuttanutkaan, niin minulle se loi ainakin uutta luottamusta tulevaa kohti. Ja olimme kuitenkin koko Cupin avoimen sarjan neljänneksi paras ratsukko, eikä sitä missään nimessä voi mennä vähättelemään! Olinkin juhlistanut tietoa jo kisapaikalla jakamalla Hilman kanssa porkkanakakkupalan, jolle se on osoittautunut erittäin persoksi.