Deadheart

meriitit

"Hilma"

oldenburginhevostamma, 169cm musta
syntynyt 04.04.2021, iältään 4-vuotias, ikääntyy satunaisesti
kasvattanut Peter Meyer GE EVM
omistaja Anniina Paju VRL-14618

painoittunut kouluratsastukseen
kilpailee tasolla Vaativa B

☆ saavutukset tähän
☆ 3 Star Prospect pistein 1145

Deadheart eli Hilma pinttyi kiinni pihaton kalustoon ennen, kuin Anniina sitä edes ymmärsi.
Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Anniinan serkunkumminkaima etsi hetkellistä vuokrakarsinaa nuorelle tammalleen, ja Anniina sen hyvää hyvyttään suostui pihatostaan vuokraamaan pikkuhiluilla. Hilman asteltua trailerista sen omistajaa ei oikeastaan enää nähtykään, ja myöhemmin selvisi, että nuori plikka oli muuttanut itse opiskelujensa perässä Helsingin villiin sykkeeseen, sopivasti unohtaen vastuunsa hevosen omistajana. Karsinavuokrat sentään tulivat kuukausittain, joten Anniina hiljalleen otti kontilleen enemmän vastuuta hyvin ujon, mutta hirmuisen kiltin tamman liikutuksesta. Hilma onneksi sujahti lauman jatkeeksi kuin itsekseen, ja puhkesi suorastaan kukkaan vakaassa pihattoympäristössä. Siksi Anniina ei jotenkin tähtisilmäisestä, muhkeasta puoliveritammasta raskinut luopuakaan, kun opiskelijanuori viimein ilmoitti myyvänsä Hilman elämänsä tieltä.

Hilma pinttyi Seljanniemeen kiinni kuin rasvatahra Anniinan lempivillapaitaan; kummastakaan ei Anniina sitten kertakaikkiaan raaskinut luopua. Yhtä ihania ne edelleen ovat, pikkuvikoineenkin.

Tyytyväisimmillään Hilma on eläessään tasapaksua, päivästä toiseen itseään toistavaa arkea, jossa kaikki tapahtuu samaa kaavaa seuraten. Arkea, jossa ihmiset pysyvät samana ja samannäköisenä ja jossa sen harjapakkiin ei ilmesty uudenkarheita pistäviä harjaksia. Pieni rutiinien särkyminen ei onneksi sekään Hilmaa suista ihan raiteiltaan, korkeintaan herättää pälyilyä ja pientä säpsähtelyä, mutta suurempien muutosten edessä on sitouduttava pidemmäksi aikaa taas epävarmaan hevoseen. Pysyvä pihattolauma on onneksi kuitenkin rohkaissut suuresti Hilmaa näinä kausina, ja konkreettisia muutosta koskevia tilanteita lukuunottamatta tamma ei juuri enää oireile syömättömyydellä tai laahkaamisella.
Lähes kaikki hoidolliset asiat ovat onneksi vuosien saatossa rutinoituneet osaksi Hilman oravanpyörää, joten ne eivät enää tässä juuri suuria tuntemuksia herättele. Tietysti kaupalta tuoksahtava uusi toppaloimi saattaa vielä saada Hilman pälyilemään varautuneen oloisena, sekä karsinaan astellut vieras saa varmasti puoleensa huolestuneita katseita, mutta loppujen lopuksi loimenkin saa hinkattua pihaton mutavellissä oikein kodikkaaksi ja varmaotteinen muukalainenkin kelpaa hoitajan virkaan, kunhan käyttäytyy ihmisiksi. Anniinan katolla nariseva tuuliviirienkelikin on pelkkä tuutulaulu ympäristössä.

Hilman suhteen ei ollut oikeastaan mitään odottamuksia; jonkinlainen ratsu siitä oli haaveissa, mutta Anniinalle olisi hyvin riittänyt samaa uraa kiertävä possujuna. Ratsastus Hilmalla oli kuitenkin niin kivaa puuhaa, että lopulta sitä päädyttiin sileälle ja vieläpä vaativalle tasolle, toki ei se nyt puoliverisen suvusta yhtään ymmärtävälle mikään yllätys olekaan.
Hilmaa kyllä kuvailee edelleen herkäksi itsekseen, mutta myös hyvin nöyräksi ja miellyttämishaluiseksi ratsuksi. Sillä on hyvä poljenta ja rytmi, sekä yllättävän sievä pyörivä laukka. Ravi on melkoista rummutusta, mutta siihenkin Anniina on ajan kanssa oppinut istumaan ilman, että meno näyttää metallibändin tahtiin suoritetulta kür-ohjelmalta. Käynti on pitkää ja mukavaa, joskin jokaiseen askellajiin toivoisi hieman enemmän kouluratsuilta odotettavaa liitoa. Hilman pitkän ja ison rungon sekä heikohkon takapään kokoaminen vaatii tietysti erityishuomiota ja ihan aina se ei onnistu kieli keskellä suutakaan, mutta ei tämä onneksi leviä joka saumasta ilman jatkuvaa pidättelyä.
Esteratojen huippu koettiin Hilman kanssa kavalettien ja puomien merkeissä. Siihen oli hyvä kuopata se urahaave, sillä ei Hilmasta ollut temperamentiltaan tahi rakenteeltaan koko touhuun, mutta edelleen Anniina rakentelee tammalle kavalettisarjoja vaihteluksi tavalliseen sileällä kiertämiseen. Niillä radoilla Hilmaa voi kuvailla oikein taitavaksi tasollaan, sillä tätä eivät onneksi maapuomit pidättele!
Hilman kanssa varmasti maastoillaan kaikista vähiten, vaikka sekä Hilma että Anniina siitä kovasti pitävätkin. Hilma kaipaa edelleen rohkaisua tutuillakin reiteillä, jotka muuttuvat vuodenaikojen mukana. Keväällä ohitetut pajupusikot tuntuvatkin yhtäkkiä varsin suurilta kesävehreinä, ja sellaisen kohtaamiseen tarvitaan monesti vetohevonen. Onneksi toisinaan joku ystävällinen suostuu sunnuntaiköpöttelyihin, ja Hilmakin pääsee nauttimaan rauhallisista köpömaastoista ja rantalaukoista, turvallisen hevosystävän seurassa.

Hilman kanssa kisaaminen on aina lähtenyt siitä, että kisaako Lottakin ja saadaanko mukaan värvättyä hoitaja. Vakaan ja pystyynkuolleen suomenhevosen rinnalla myös tämän puoliverisen kisareissu on ihan toteutettavissa, eikä trailerikaan enää kummittele kisahoitajan läsnäollessa yhtä paljon. Pidempiä reissuja Hilman kanssa ei kuitenkaan tehdä; kokemuksesta on tiedossa, ettei Hilma syö tapahtumapaikoilla, joten paikallistallien ruusukkeet saavat olla ihan riittävät Hilman palkintokaappiin.

Sukutaulu

Hilma on tuontisukuinen, eikä sillä ole sukua virtuaalimaailmassa.

i. Ötzi
evm old m 176cm

ii. Ömen evm old m 178cm

iii. Ökumene evm hann

iie. Ami evm old

ie. Polina evm old mrn 170cm

iei. Gustov evm old

iee. Paula evm old

e. Destiny
evm old rn 172cm

ei. Benjo evm old m 165cm

eii. Benito evm old

eie. Aida evm old

ee. Damsel evm old trn 174cm

eei. Itrix evm old

eee. Domina evm old

Hilmalla ei ole vielä jälkeläisiä.

☆ 00.00.0000 syntynyt varsa nimeltään, isästä

Ötzi, tuo raskas ja suorastaan valtava musta läsipää, jonka kohdalla kerrotaan ensimmäisenä käyttöominaisuudet. Niistä passaakin toki kertoa ummet ja lammet; Ötzin palkintokaapista löytyy Olympia-ruusukkeista alkaen kaikki merkkikilpailut Euroopan koulumestaruuksien hopea- ja pronssisijoihin asti. Liikkeitä mainostetaan muun muassa saatesanoin "täyteläinen, pyörivä laukka" ja "rytmikäs, aito ravi", ja rakennetta laadukkaan raamikkaaksi; totuudenmukaisesti Ötziä on kyllä haukuttu hieman romuluiseksikin niiden toimesta, jotka jotain oldenburgien rakenteesta ymmärtävät. Peter kuitenkin aina jaksaa muistuttaa epäilijöitä, että ihan kaikkea ei voi aina saada samassa paketissa, ja Ötziä parempaa, motivoituneempaa ja ystävällisempää oria ei ihan heti näillä ratsuominaisuuksilla löydykään. Siksi se on saavuttanut laajasti suosiota tammanomistajien keskuudessa, ja jälkeläisistä löytyy vaikka ja mitä sirompaa, nättiä ja vähemmän nättiä, mutta lähes kaikkia yhdistänee suurimmilta osin erinomainen ratsastettavuus. Jälkeläisten tämänhetkinen lukema lähentelee taatusti neljääsataa, ja orin varsoihin törmännee varmasti joka mantereella.
Ötzin isä, Ömen, oli sekin Peterin ylpeilyjen aiheita; isänsä kasvatti, suorastaan sysimusta ori, jonkalaisia ei oltu enää pitkään tehty rodun kasvatuksen saralla. Oikeasti osaavia, oikeasti liikkuvia, aitoja rehellisiä ratsuhevosia, joiden olemus suorastaan vaati katsojansa herkeämättömän huomion. Sellaisia hevosia, jotka kantoivat kilokaupalla aikuista miestä suorin polvin ja vääntyivät väkkyrälle vaikka postimerkin päällä. Ömenin epäonneksi sen parhaimmat jalostuskaudet sijoittuivat pahimpaan kevyen eleganssin ratsujalostuksen aikaan, ja se jäi suhteellisen vähälle käytölle raskaampana ja suurikokoisempana orina, vaikka sillekin kertyi reilusti yli parisensataa tammaa ennen kuolinvuottaan.

Kilpakalenteri

00.00.0000 paikka / jaos / tuomari / palkinto

Hilma kilpailee VRL:n alaisissa kouluratsastuskilpailuissa.

00 sijoitusta, joista 00 voittoja
00.00.0000 kutsu / taso / 00/00

Päiväkirja

Hämärän tallin putkivalot räpsähtelivät päälle yksitellen. Nekin olivat ilmeisesti yön jäljiltä vielä varsin uniset - tai sitten yksinkertaisesti joutaisivat jo kierrätysastiaan uusien tieltä. Ilmassa leijui lannan ja heinän imelän tuoksun lisäksi kohma.
Joku hevosista hörisi karsinastaan; kenties Lilli uskollisesti aamuterveisiään. Avasin ensimmäisen karsinan oven Lotalle, ja jäykästi se lontosteli kaviot raahaten navetan pihaton päädyn oville odottamaan. Sen silmät seurasivat viiruillen tuttuja aamutoimiani. Seuraavaksi Gitte, sitten Lilli ja viimeisenä Hilma, joka kipitti kiireesti laumansa peräksi.
"Odottakaahan, tulen minä", lepertelin tammoille ja menin availemaan ruosteista työntösalpaa. Räsymattoverhojen takaa uskalias aurinko kurkisteli heti tallikäytävälle oven lopulta auetessa valittaen saranoitaan, ja kylmä kevätilma värisytti vuorotellen hevosten lihaksistoa. Lotta puski kuitenkin tien auki, ja kolme puoliveristä seurasi sitä kiltisti aamuheinien pariin.

Päivänvalo oli valaissut vähäksi käyneet keväthanget sillä välin, kun olin rutiininomaisesti siivonnut karsinoista kosteimmat kuivikkeet ja kikkareet. Aamukauratkin olin jakanut jokaiselle tammalle suoraan pihattoon. Ruokailun aikana olin etsinyt myös Hilman varusteet kasaan ja kaivellut pastellinkeltaiset suojat pakkauksesta. Uudenkarheaa satulahuopaa olin hieman hieroskellut vanhaa vasten saadakseni siihen hieman kotoisampaa tuoksua tammaa ajatellen.
Oli aika siis hakea Hilma. Se onneksi tuli tuttuun tapaansa kutsumalla oville, jossa nappasin kiinni pelkästä riimusta. Musta puoliverinen seurasi minua kiltisti käytävälle seisoskelemaan, ja odotti ketjujen kiinnitykset. Tämä oli Hilmalle jo tuttua rutiinia. Seuraavaksi kaivelin pölyisen harjapakin syövereistä tamman lempiharjan ja aloin sukimaan joutuisasti, laajalla alueella, mikä miellytti Hilmaa. Alahuuli alkoi rentoutua, ja kainaloiden kohdalla kutitti, kuten aina. Kaviot eivät vaatineet tänäänkään pientä puhdistelua ja tarkastelevaa koputtelua enempää, joten sain alkaa suitsimaan tamman suurta päätä. Ensin sujautin kuitenkin pupunkorvaisen hupun paikoilleen Hilman jo suuriin korviin. Satulointi meni samassa syssyssä, vaikka ilmeisesti uutuudesta jäykkä huopa hieman tuntuikin erilaiselta selän ja satulan välissä. Suojiakin Hilma vilkaisi kaksi kertaa, nekään eivät ihan niin vetreät kuin vanhat lampaanvillaiset ja monessa rapakossa uitetut, mutta aika varmasti auttaisi istuuvudessa.
Ihastelin käteni jälkeä ratsuni ollessa täydessä valmiudessa, ja tietysti minun täytyi ottaa muutama kuva muistoksi. Korvahuppu oli melko tiukka ja otti selkeästi hieman Hilman korvanreunoihin, sillä ne pyörivät vimmatusti joka suuntaan, mutta muuten tamma tuntui pärjäävän erinomaisesti uusissa varusteissaan, mikä nuoren hevosen kohdalla oli oikea voitto.
Kymmenkunta kuvaa ja yhtä saapunutta tekstiviestiä myöhemmin laitoin viimein puhelimen takaisin softshellin rintataskuun ja nappasin ratsastushanskat sekä likaisen muovijakkaran oven pielestä käsiini. Samoin käsin kannoin myös Hilman kupeelle värikkäin höyhenin koristellun pajunkissakimpun, jonka vielä vilautin puoliveriselle; onneksi olimme jo eilen tutustuneet näihin omituisiin oksiin, joten tänään ne eivät enää Hilmaa epäilyttäneet samoissa määrin; pientä pälyilyä luonnollisesti oli. Kannettavat yhdessä kädessä ja ohjat toisessa kehotin tamman liikkeelle, ja kävelimme rauhallisesti navetasta etupihalle.

Harvoin suostuin Hilmalla maastoon yksin, mutta tällä kertaa olin lähtenyt varsin luottavaisin mielin kohti tuttua reittiä. Jenna ja tämän ratsu, Polle, olivat nimittäin lupautuneet kanssani vanhainkodille ja sovimme tapaavamme matkalla pari hiekkatien risteystä meiltä. Pienet, ojauomissaan solisevat sulavesipurot säestivät jossakin hankien alla matkaamme, ja pian näin kaveriratsukkomme jo odottelemassa mutkan takana. Aurinko lämmitti jopa tukalaksi oloani läpi paljaiden puiden, mutten kiirehtinyt Hilmaa; kävelimme verkkaisesti sen kanssa loppumatkan risteykseen.
"Moi! Onpa Hilma suloinen, ihana huppu!" Jenna kujersi heti puhematkan äärelle päästyämme. Hilma ja Polle nuuhkuttelivat pysähdyksissä toisiaan, mutta ne totesivat pian olevansa jo vanhoja tuttuja, eivätkä vaatineet sen enempää tervehdyksiä.
"Pollellakin on kyllä komeat sulat tukassa", kehuin takaisin. Todentotta; hevosen harjaan oli kiinnitetty ihania sateenkaaren väreissä loistavia koristesulkia. Pitäisi ensivuoteen pitää mielessä, jospa tammanikin antaisi silloin räpeltää moisia letteihin mukaan.
"Muistit oksat?" Jenna vilkuili sivuilleni, ja osoitin vasenta kylkeä. Siellä ne keikkuivat mukana, eivätkä olleet ilmeisesti kyniytyneet vielä matkalla krumeluureistaan.
Matka oli jatkunut ihan huomaamatta keskustelun jatkuessa rönsyillen. Hevosten kaviot puskivat pehmeäksi sulavaan, rakeiseen tien pintaan, eikä niistä juuri kuulunut tyypillistä kopinaa, joka ilmoitti edellään ratsukoista. Vanhainkodin, tai nykyään kai palvelutalon nimeä kantavan rakennuksen punaiset katot alkoivat pilkistää varhain sekametsän raoista, vaikka matkaa oli hyvinkin usea kymmenkunta metriä.
Lisäksi olin kuulevani jo innostuneen keskustelun ääniä kevättuulen mukana.

"Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle", loruttelimme kuorossa ratsailta. Kaksitoista ikäihmistä seurasi hymy huulilla oksien heijaavaa liikettä, ja vuorotellen jakelimme pajuja jokaiselle käsiparille hyvää pääsiäistä toivottaen. Hilmaa eivät niinkään vanhukset jännittäneet, mutta pari pyörätuolia sekä eriväriset rollaattorit herättivät siinä sekalaisia tuntemuksia. Ohjeistin kuitenkin mummoja sekä vaareja puhumaan lempeällä äänellä sekä välttämään apuvälineiden äkillisiä tuuppauksia eteenpäin, ja miltein kaikki antoivat hevosen haistella harmittomia vempeleitä. Loppua kohti Hilma tuumasi ne itsekin pelkiksi esineiksi, tai kenties mummoihin kuuluviksi jatkeiksi, ja alkoi hamuilla Pollen kylkeä. Polle ei kuitenkaan moista kutittelua arvostanut, ja kopautti takakaviollaan soraista tietä. Se riitti tammalle varoituksena, ja Hilma vaihtoi painoa jalalta toiselle pysähdyksissä.
"Me nyt kerättiin tämmöinen palkkiokori teille, vaikka te ette mitään halunneetkaan. Kyllä sitä virpojille pitää kuitenkin jotain olla, asukkaat niin inttivät, että täytyyhän se suu makiaksi saada!" palvelutalon johtaja, Sanna, asteli lopulta oksien jakamisten jälkeen korinsa kanssa esiin. Pienen koristekorin sisällä komeili neljä foliokääreistä yllätysmunaa sekä erilaisia pääsiäispakattuja suklaapatukoita.
"Voi että, olette te ihania! Kyllä me Anniinan kanssa kiitetään teitä kovasti, saadaan kahvin kanssa sitten herkutella", Jenna ihasteli sisältöä ja otti paketin hoiviinsa, Pollen kanssa pärjäisi puolella kädelläkin eikä sitä haitannut lapaan hankaava korin kylki.
"Kiitoksia, kiitoksia. Ja hyvää pääsiäistä!" hymyilin minäkin. Vielä satunaisten saatesanojen siivittämänä aloimme kääntää ratsuja kohti paluusuuntaa, kenties enemmän palvelutalon lounasajan tieltä, ja risteyksessä kääntyessään Jenna lupasi odottaa kiltisti luonani tarjottavaa kahvikupillista ennen kuin koskisimme palkkiosuklaisiin. Polle pitäisi vaan laittaa ensin kotitarhaan, ja minun hoitaa Hilma pihattoon.

Deadheart

"Hilma"

Sukutaulu

Kilpakalenteri

Päiväkirja

Edistyneet asetukset