Granada Hills

virtuaalihevonen - VH20-031-0087

☆ III -palkinto kantakirjaustilaisuudessa huhtikuussa 2020
☆ 3 Star Prospect pistein 1046

Olin ihastellut Vappulan Matteon esteori Arezzoa polvenkorkuisesta asti; oli suorastaan syntistä, miten hieno se olikaan. Valitettavasti se oli jo poistunut jalostuksesta minun haaveillessani vielä sen varsasta, ei sillä, että minulla olisi sille tammaakaan ollut, mutta jätin sen lähinnä roikkumaan sellaisena "tuon haluan nähdä joskus hevoseni suvussa" orina.
Vaan sitten eräs ruotsalainen puoliveritalli myi sen tammajälkeläistä, Granada Hillsiä, ja minä olin onneni kukkuloilla. Kasvattajatallikin Kastanjeholm oli minulle jo tutuksi tullut suomalainen kasvattaja ensimmäisen hevoseni, Parisiennen kautta, joten en arkaillut tarjotessani näin jälkeenpäin ajateltuna naurettavan ja epäilyttävän halvan hintaisesta tammasta, jolle sain aika pian järjestellä kuljetusta Ruotsista Turkuun.

Grana ravistelee viimeisetkin luulot ja itsetunnon rippeet ihmisestä. Olisi pitänyt haistella vähän tarkemmin, miksi suvukas, kyvykäs ja parhaassa iässään oleva esteratsu myytiin sellaiseen pilkkahintaan, mutta enpähän vaaleanpunaisilta laseiltani sitä aikoinani tehnyt, ja tässä se nyt seisoo, tulta syöksevä, suvukas ja kyvykäs puoliveritammani.

En edes kehtaa enää kehua hankkivani vain mukavia hevosia tämän oston jälkeen. Kimakka ruunikko esteponini ei nimittäin ole mikään jokaisen talliin tulevan laiteltava alkaen tarhasta kiinni saamisesta, sillä yleensä Grana kääntää takapuolen tulosuuntaan. Jonkin sortin ihmisen kunnioituksen olen kuitenkin sille saanut tähänkin kalloon kaiverrettua, ja mikäli olen tarpeeksi vikkelä liikkeissäni enkä jää seisoskelemaan ruunikon taakse, ei se onneksi enää tarjoa tervehdykseksi mojovaa kaviotaan. Tai ehkä se vaan lopulta kyllästyi takapuolessaan härräävään ihmisen kokoiseen kärpäseen.
Niin, Granaa en sano millään muotoa ihanaksi laiteltavaksi, edes minun kanssani. Ja minä olen sentään se sen "oma" ihminen. Narussa tämä tempoo minne lystää, tai sitten ei liiku lainkaan. Harjatessa Grana näykkii heti ilmaa, kun pikkasen sipaisen kutiavaa vatsanalusta, ja takaosan kautta kierrän harvoin. Tässä on siis paljon paheita, joista saa olla edelleen kieltämässä, ja suosiolla suoritan pitkät puunaussessiot eri hevosille. Onneksi tottumuksen kautta Grana on sentään oppinut sietämään esimerkiksi varustamisen ja loimituksen, ja miltein tärkeimmän eli kengityksen, mutta eläinlääkäriä tälle en hevillä kutsu, ei sillä, että Granan kanssa asioiva lääkäri mielellään meille tuleekaan vieraaksi.

Myönnän, että mikäli Grana ei olisi näin hieno esteratsu, kuin se nyt sattuu olemaan, niin monttua olisin näyttänyt sille ajat sitten. Mutta jotakin tässäkin on oltava, sellaista, jolla saa lisää armonaikaa.
Armonajasta puheenollen, sitä tälle suon ratsastusta aloittaessani joka kerta. Näin jäykkää ja kireää hevosta en ole eläessäni aiemmin ratsastanut, ja alussa luulin sen johtuvan kivusta tai lihasjumeista, mutta perusteellisten tutkimusten ja kalliin hierojan sarjakortin jälkeen voin vannoa, että se on pelkkää alkujäykkyyttä. Sen puolesta puhuvat myös vanhempien omistajat, jotka ovat omiensa kanssa saman sirkuksen aikanaan tutkituttaneet. Ja kolmantena todistelunani käytän vielä sitä, että kunhan Grana saa aikaa, ja minä jaksan nähdä sen kanssa vaivaa lämmitellessä, kyllä se siitä on joka kerta notkistunut oikeaksi pajunvitsaksi.
Granassa se tajunnanräjäyttävin asia on, että se on ihan ehta 160cm ratojen hyppääjä, kaikesta huolimatta. Tuntuu, kuin koko elukka olisi vaihtunut identtiseen, mutta vähemmän häijyyn otukseen joka kerta, kun suuntaan sen kanssa esteille. Kai se intohimo jostakin sieltä verestä sillä kumpuaa esiin ja ottaa siitä otteen tilanteen tullessa, mutta voi luoja, että tämä hyppää. Toki, raippaa en voi radalle ottaa ollenkaan ja vieläkin tamma lyö jarrua jos keikun selässä yhtään epätasapainossa, mutta se niin ilkeä hevoseni on yhteistyöhalusimmillaan juuri ennen estettä. Tyyli on erinomainen, vauhti säädeltävissä ja ratsastajana olet vain matkustamassa kaikkitietävän Granan selässä.

Granan kilpauran aloitus oli meille oikea tahtojen taisto; minä vastaan hankala tamma, joka ei halunnut poistua kotitarhastaan. En ymmärrä, miten ne sen saivat Ruotsissa edes koppiin aikanaan, mutta tässä olen monet itkut niellyt ja väsymättömästi raahannut Granaa edestakaisin traileriin ja ulos. Väsytys näyttääkin olevan tamman kanssa loppujen lopuksi olevan se toimivin tekniikka vähän kaikessa, ja nykyään Granan saa onneksi koppiin ja matkustamaan, vaikka se ei erityisesti siitäkään välitä. Kisapaikoilla puoliverinen ei tietenkään viihdy, se on varsin ilmiselvää tämmöisen hevosen kanssa, mutta kaikkeen on ajan saatossa onneksi totuttu ja opittu. Tasapaksulla rutiinilla tehty kisakausiarki avittaa tämän kanssa, ja kotona pääosin tehdyt valmistelut ovat olleet yksi kisareissujen pelastus. Perusteelliset lämmittelyt pohjustavat jälleen omaa suoritusta, ja radalle mentäessä este-Grana yleensä ottaa ohjansa ja esittää muulle maailmalle olevansa miltein täydellinen sen hetken ajan.