Latoaarteita

Puhelin soi. Taputtelin jauhoisia ja taikinaisia käsiäni, ja lopulta pyyhkäisin itselleni hienot rannut reisiin. Laittaisin housut sitten pesuun heti, kunhan viimeisetkin leivät oli pyöritetty.
Näytöllä vilkkui pelkkä numero iloisen sävelmän tampatessa tahtia. Lehtimyyjäkö? Katselin luuria kulmiani kurtistellen. Ei, ei voi olla, olihan minulla markkinointikielto... Eksän uusi numero? En usko, mistä se olisi minun vaihdetun numeroni saanut tietää. Puhelu katkesi ennen kuin ehdin kuumeisesti miettiä, kuka minulle näin tiistaina saattaisi soittaakaan odottamatta.
"Hei, Pyry tässä terve. Sain numerosi hiihtoseuran Tuomakselta, että voisin olla yhteydessä eräästä hevosaiheisesta asiasta. Soitatko takaisin pian". Perään kilahti heti viesti, ennen kuin ehdin päättää, soittaisinko takaisin vai jättäisinkö asian sikseen.
Pyry, se hiihtoseuran latukonetta ajava tyyppi. Se nöpönenäinen, villin kiharatukkainen, pisamapäinen ja kuoppien kanssa ujosti hymyilevä nuori. Tunsin, miten omat poskeni alkoivat helottaa. Pudistelin kuitenkin itselleni heti päätä; mokomat punastelut sikseen.
Silti hymyilin puhelinlokea avatessani.

Lokakuun kolea ilma tuntui tunkevan villapaidasta ja -sukista huolimatta jonnekin ytimiin asti, kun kopistelin kumisaappaineni Pyryn perässä. Niiskuttelin itsepäisesti valuvaa nenää ja yritin katsoa, etten sattuisi kävelemään yhteenkään sänkipellon salakalavista kuopista.
"Ajattelin heti, ettei tätä nyt varmaan ensimmäisenä kannattaisi heittää nuotioon, ja sanoinkin siitä Miikalle, että jos hän ei halua niin minä vien vaikka äidille pihalle, saa tehdä puutarhapenkin siitä", Pyry selitti, ja vilkaisi minuun. Pian huomasin käveleväni samaa tahtia miehen kanssa.
"Mutta sitten mietin, että jos tämä on soiva peli, niin olisiko jollakin vielä ihan käyttöä tälle, ettei tarvi seisottaa ulkona kesät talvet", hän jatkoi sitten jälleen ja lisäsi kirsikaksi kermakakun päälle ujon hymynsä, ja minun polveni tuntuivat menevän veteliksi. Hymyilin kaulahuivini takaa takaisin ja nyökyttelin.
Olimme saapuneet päämääräämme; miltein laho lato seisoi jollakin sisulla vielä kaikilla puomeillaan, ja kostea ovi päästi kumean kolahduksen Pyryn avatessa sitä. Heinät kahisivat alareunaa vasten, ja mies joutui voimalla nykäisemään kahvasta, jotta rako oli tarpeeksi suuri.
Avasin puhelimestani taskulampun, ja Pyry herrasmieselkein livahti ensin sisälle varmistaakseen, että olimme kuin olimmekin oikeassa ladossa. Ja ilmeisesti hän heitteli pahimmat naulaiset laudat sun muut tieltä, sillä hengästyneenä hän kurkisti pian ovelta ja antoi kätensä auttaakseen minut sisään. Onneksi minulla oli hanskat, ajattelin, koska muuten olisin varmasti pelännyt, että kourani olisivat inhottavan nihkeät hiestä ja ilmankosteudesta.

Siellä se seisoi. Ladon hämärässä vallitsi jotenkin pysähtynyt hiljaisuus. Aika tuntui jääneen täällä paikalleen. Vanhat heinäsuovat oli pinottu vasemmalle siististi, mutta niiden väleistä pilkisteli rikkaheinää. Lahonneen katon rei'istä päivänvalo valaisi ilmassa leijuvat pölyhiukkaset, ja kuin suoraan jostain tarinasta kaapattuna kohtauksena yhden valopylvään alla odotti reki. Minun rekeni. Ehkä, ellei se hajoaisi siinä vaiheessa, kun se pitäisi saada liikutettua jonnekin pajalle.
Menin vanhan puisen kapistuksen luo ja silitin sen karkeaa pintaa. Sain aikavarmasti tikunkin. Koputtaessa puu kuitenkin tuntui vielä kovalta.Jalakset näyttivät ruosteisilta, mitä näin pimeässä nyt pystyi sanomaan, mutta Pyry oli sanonut, että kaverinsa Janin isä, joka oli ammatiltaan puuseppä ja tehnyt rekiä aiemminkin, osaisi varmasti hoitaa myös jalakset takaisin kuntoon. Vähän rälläkkää ja hiomakonetta, niin hyvä tulisi. Minä luotin Pyryn sanaan.
Otin tukevan otteen kuivasta reunasta ja laskin toisen jalan reen pohjalle. Lisäsin pari kertaa sille painoa, ja kun tunsin oloni vakuutetuksi sen kestävyydestä nousin kokonaan kyytiin. Asetuin puiselle kuskinpenkille istumaan siirrellen koin- ja hiirtensyömiä unohdettuja vilttejä, ja lämmin tunne levesi joka puolelle kehoani. Nostin katseen tervatusta puusta takaisin kauempana touhujani uteliaasti katselevan Pyryn suuntaan, ja virnistin ihan liian leveästi hampaat näkyen.
"Tulethan sitten kyytiin, kunhan ensilumet on sataneet?" kysyin mieheltä.
"Joo, tulen. Lupaan lanata sinulle ihan oman ladun puhtaaksi vaihdossa", Pyry virnisteli yhtä hampaakkaasti takaisin.