Pandemica v. Helmwald

Päiväkirja

30.07.2022 päiväkirjamerkintä "Kaikkea voi kokeilla kerran... tai kaksikin", kirjoittanut Iris M. (omistaja)

Minua mittailtiin päästä varpaisiin ohjanmitan päästä. Ruunikko tamma suorastaan pursusi joka kolkasta epäluottamusta, ja korvat, joita en ollut nähnyt kertaakaan pystyasennossa, liimautuivat entistä tiukemmin siistityn harjan sekaan. Aurinko kimalteli tumman hevosen huolehditussa karvapeitteessä.
Tätä hetkeä varten olin matkustanut Espoon kupeesta jonnekin Satakunnan perälehtoon katsomaan kenties tulevaa saksalaista puoliveristäni. Olin ystäväni Anniinan lämmittelyistä innostuneena kolunnut ratsut.fi:n viimeisenkin sivun ja löytänyt itselleni oikean laadukkaan kouluhevosen, tosin tammana, mutta kaikin puolin hevosen valmiuden ja lupaavasti alkaneen kisauran myötä olin valmis luopumaan unelmieni ruunasta. Olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä saksalaisen Olympia-ratsastajan perijättärenä, ettei muualta kuin Saksasta saisi oikeata kouluratsua, ja tässä sellainen nyt toivottavasti olisi, muutamaa hunttia halvemmalla.
Pandemica v. Helmwaldin eli Pompulan entinen omistaja oli kehunut hevostaan vähän turhankin kauniisti puhelimessa, mutta epäilyistäni huolimatta vakuutin itseni siitä, ettei tämä ensimmäinen (eikä taatusti viimeinenkään) mörkö ollut, jonka kesyttäisin ja koulisin paraatipaikalle. Ja ei siinä, kyllä minä siellä sen omistajan ja Pompulan vuorovaikutusta seuratessani sain huomata, että hyvällä pohjallahan vähän säpsymiseen taipuvan, ikuisesti hapannaamaisen tamman koulutus oli. Se selvästi pälyili niin minua että halkopinon päälle taiteltua pressua, mutta kumpikaan ei saanut sitä sen suuremmin säikähtämään, vaikka sen eleistä päätellen Pompula olisikin halunnut olla missä tahansa muualla.
Ympyrä oli nyt suljettu, ja omistajan ensin lämmiteltyä ja esiteltyä Pompulalle sopivaksi hiottua yhteistyötään minulle paiskattiin viimein ohjat käsiin. Hetken seisoskelun ja arvostelun jälkeen aloin kavuta jakkaran avustuksella jännittyneen hevosen selkään. Pompula oli tietysti karata alta, olinhan pistänyt jo merkille, ettei se eritoten pitänyt vieraista, mutta omistaja tuuppasi sitä toiselta puolelta kylkeä takaisin, ja ehdin asettua satulaan ennen uutta yritystä. Koottuani ohjat ja haettuani mukavan ryhdin ohjasin Pompulan uralle, jonne se hyvin jäykähkösti marssikin. Omistaja kuitenkin käski rohkeasti vaan pyytämään siltä suoraan ravia missä tahansa muodossa, ja minähän pyysin heti koottua. Ja se auttoi; Pompula ei enää jäykistellyt uutta ratsastajaa, vaan selvästi nyt tiesi, että osasin jotain. Jatkoin ravityöskentelyä vielä tovin kokeillen vähän kaikkea, testasin laukkaa niin myötä ja vastaan, lisättynä ja koottuna, käyntityöskentelyä... Hyvin intensiivinen reilu puolituntinen, jossa Pompula sai näyttää osaamisensa ja minä sain todistella itseäni Pompulalle, joka ei antanut mitään saumaa lepsuiluun.
Pompulan silloinen omistaja oli luonnollisesti hieman hermostunut sanomisistani koeratsastuksen päätteeksi; totuudenmukaisesti tammaahan ei voinut kehua helpoksi ja sitä ei ollut erityisen helppo miellyttää ratsastajana, jotta sai vastakaikua. Lisäksi se ei ollut erityisen tuttavallinen luonteeltaankaan. Mutta minä pidin siitä; se oli hyvin karskeilematon ja ei tehnyt minun työtäni valmiiksi ratsuna, vaan se vaati läsnäoloa ja ohjausta satulasta. Ja en minä tiedä, en minä siinä vikaa luonteessakaan nähnyt; ei sen tarvinnut olla mikään yltiörakastava hevonen, vaan kestävä, järkevä kumppani kisaradoille, minun oma hevoseni, joka hoiti homman kotiin, palkitsi hyvästä ja osasi käyttäytyä hevosiksi.
Olenkin siis varma, että sen entinen omistaja yllättyikin kovasti, kun kysyin, paljollako hän oli valmis myymään varusteetkin mukaan.