Sami & Eero

Päiväkirja

päiväkirjamerkintä 23.03.2024 © omistaja

"Hain nyt viimeisen kuorman", Sami näpytteli viestiä eksälleen Riinalle. Vastaukseksi tuli pelkkää peukkua, mutta se ei enää Samia yllättänyt. Jos mies olisi ollut kykeneväinen asettumaan Riinan asemaan, olisi hänkin katkeroitunut.
Mummista oli soitettu kolme kuukautta sitten, että palvelutalossa olisi viimein paikka. Samin oli pitänyt lähteä Helsingin Kalasatamasta takaisin synnyinseuduilleen Turkuun hoitamaan asioita kuntoon ainoana lähiomaisena; olihan mummi kasvattanut Samin polvenkorkuisesta, takkutukkaisesta pellavapäästä äidin kuoltua yliannostukseen ja isän identiteetin jäätyä sen kesäillan salaisuudeksi. Vielä saaristotietä ajaessaan oli Sami ollut palaamassa kahden viikon päästä takaisin pääkaupungin odottavaan oravanpyörään.
Mutta sitten Sami oli ajanut tuttuun pihaan. Mummin huvila oli edelleen samanlainen kuin silloin teini-ikäisenä miehen lähdettyä selässään varuskunnan reppu; keltainen maali vaan oli varissut osittain enemmän, ja porstuaan vuosia paistanut aurinko oli kuluttanut räsymaton värejä. Mummin kasvot olivat vanhentuneet talon mukana, mutta jotenkin aika täällä oli pysähtynyt kaappikellon kuminasta huolimatta, ryppyjen takana oli silti sama, vanha ja Chanelilta tuoksuva Saga-mummi, joka oli ollut pikku-Samia hakemassa poliisiasemalta äidin kuolinpäivänä aamuyöstä.

Ensimmäisenä mummi oli tietenkin antanut Samin kuulla kunniansa ansaitusti vähäisistä vierailuista, ja sen jälkeen kysennyt ummet ja lammet töistä, tyttöystävästä ja harrastuksista. Erityisesti Saga pahastui tyttärenpoikansa ratsastusharrastuksen lopettamisesta, olihan Sami ollut junnulupaus, mutta hyväksyi toistaiseksi selitykset opiskelujen ja vakityöpaikan kiireistä. Mummi kuitenkin vannotti, että mies palaisi ennen aikapäiviään satulaan; hän ei siihen itse ollut enää vuosiin kyvennyt, ja Sami löysi itsensä punaviinilasin ääreltä lupailemassa paluuta vielä mummin eliniän aikana.

Pari viikkoa meni suoranaisessa hujauksessa, ja Sami ilmoitti Riinalle tarvitsevansa lisäaikaa, työt pystyi onneksi tekemään etänäkin. Äitihahmon terveydentila siellä takana huolestutti eniten; puheluista ei Sami ollut saanut todellista käsitystä, kuinka huonokuntoinen Saga nykyään olikaan. Palvelutalossa onneksi odotti pyörätuoli sekä vaadittavat apuvälineet arkeen, mutta samaan aikaan Sami juurtui enemmän ja enemmän lapsuutensa huvilaan; ei sitäkään voinut jättää hunningolle nyt, kun mummin vähäiseen riittänyt työpanos ylläpitämiseen oli poissa. Riina uhkaili välittömästi erolla, mikäli Sami uskalsikaan ajatella muuttoa pois Kalasatamasta, mutta miestä koko Helsingin betonihelvetti oli alkanut kuristaa nyt, kun pihamaalta ei näkynyt naapureita, eikä ikkunoista loistaneet öisin mainoskylttien logot. Erinäisillä syillä Sami alkoi pitkittää paluutaan pääkaupunkiin, kunnes mummin äkillinen, onneksi kuitenkin tilapäinen romahdus pakotti miehen kohtaamaan kuperkeikan heittäneen arkensa.

☆☆☆

päiväkirjamerkintä 23.03.2024 © omistaja

Kahvi maistui yhtä laihalta kuin aina ennenkin. Sami ryysti sitä irvistäen, ja Saga-mummi puuskahti silmiään pyöritellen pyörätuolistaan. Lukulasit nenällään vanhus raapusti sanaristikkoon mustekynällä taas rivin kirjaimia.
"Mites sen Riinan kanssa?" mummi yritti osoittaa kiinnostusta hiljaisuuden käydessä tukalaksi. Puheenaihe ei ollut Samille sen mukavampi, ja mies nojasi taaksepäin metalliraamisella tuolilla.
"Kyllähän jo kerroin, että erottiin. Se jäi Helsinkiin, mummi", mies selitti ja vilkaisi vasenta nimetöntään.
"No, parempi ehkä niin sitten. Eikös se ollut allerginenkin eläimille?" Sagan ääni napisi ja ryppyinen käsi pyyhkäisi ärtyneesti karanneita harmaita kiehkuroita takaisin korvan taakse.
"No oli, mutta eihän se nyt siihen vaikuttanut", Sami huokaili takaisin. Taas se alkaisi.
"No vaikuttaahan tuo, ethän sinä hevosta hyvä poika voi laittaa jos on sellainen nipottaja joka ei koiraa voi edes katsoa, puhumattakaan hevosesta!" mummi ärähti.
"Nyt kun ei edes ole sitä Riinaa, niin milloin meinasit katsella sitä?" tämä jatkoi, ja laski mustekynän ristikkolehden päälle.
"En minä tiedä, tässä ole aikaa mitään eläintä alkaa hoitamaan. On työt ja huvilakin laitettavana", Sami haroi maantienruskeaa tukkaansa.
"Töillä sinä vaan tapatat itsesi jos ahneeksi alat. Onhan niitä säästöjä mistä laittaa huvilaa kuntoon, siinä kun soittelet kattofirmaan ja sovit sen remontin, kyllä minä maksan", Saga tarttui kahvikupposeensa vähätellen tyttärenpoikansa taakkaa. Tottahan se toisaalta oli; Samin tarvitsi vain hoitaa pakolliset, katto kannattaisi jättää joka tapauksessa ammattilaisille. Mutta Sami tarvitsi tekosyitä.
"Sinä et muuten aikaan saa kuitenkaan, kiivetä satulaan ennen kuin minä potkaisen tyhjää", Saga hörppäsi kupista.
"Älä nyt, kyllä minä vielä ehdin", miehen ilme muuttui heti murheelliseksi. Ei tässä halunnut ajatella mitään tuollaisia.
"Ethän sinä sitä tiedä, jos huomenna olenkin taas sairaalalla keuhkokuumeessa. Ei tässä iässä kannata poika kuule odotuttaa", mummi jatkoi puheitaan yhtä kevyellä äänellä, ihan kuin uutisia olisi kertonut. Vanhus irvisti tutunnäköisesti kahvikupille, laski sen aluslautaselle ja tarttui taas ristikkoonsa.
"No minä lupaan illalla selata vähän foorumia", Sami taipui. Mummi oli terve kuin pukki, mutta jos jonkin Sami oli nyt oppinut, oli se, ettei siihen kannattanut jättää keskusteluja sellaiseksi, että niitä katuisi jälkikäteen. Huomisesta ei ihan oikeasti enää mummin kohdalla voinut tietää.